Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta

Olen Annika Juhola, 20-vuotias, ensimmäisen vuoden oikeustieteen opiskelija. Pääsin oikikseen toisella hakukerralla, ensimmäisen hakukerran virheistä viisastuneena. Kertomalla teille oman tarinani, toivottavasti autan teitä valmistautumaan ensi kevään koitokseenne, joka on eräänlaista kilpailua sekä toisia hakijoita, että itseänne vastaan.

 

Kun lukion loppu häämötti keväällä 2014, olin opinto-ohjaajan kehotuksesta laittanut yhteishauissa hakemuksen kahteen paikkaan, joista ensimmäiseksi hakutoiveekseni olin valinnut Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan. Toinen toive taisi olla myös Lappiin, mutta

kasvatustieteelliseen tiedekuntaan. Lisäksi olin ilmoittautunut Artiklan Helsingissä järjestämälle luku- ja vastaustekniikka kurssille.

Pääsykoekirjojen ilmestyessä ja kurssin alkaessa ylioppilaskirjoitukseni olivat vielä kesken ja pääsinkin tutustumaan kirjoihin pari viikkoa ’’myöhässä’’. Päästyäni vihdoin lukemaan pääsykoekirjaa, muistan aluksi vierastaneeni sen tekstiä. Muodon vuoksi selailin myös kasvatustieteellisen pääsykoekirjaa, sillä minua oli kehotettu pohtimaan myös B-vaihtoehtoa oikeustieteille. Tässä teinkin ensimmäisen virheeni. Halusin vain oikeustieteelliseen, mutta käytin silti aikaani myös toisen pääsykoemateriaalin selailuun. Melko pian totesinkin, etten ehtisi opetella molempia aineistoja, joten jätin kasvatustieteellisten aineiston sikseen ja keskityin vain oikiksen pääsykoekirjaan. Siksi neuvoisin teitäkin päättämään jo nyt, haluatteko todella vain oikeustieteelliseen, sillä moneen kohteeseen on vähintäänkin haastavaa hakea samaan aikaan.

Artiklan luku- ja vastaustekniikka kurssilla sain hyödyllisiä vinkkejä pääsykoekirjan lukemiseen ja pääsykoe kysymysten vastaamiseen, jotka poikkesivat aika lailla siihen mihin olin lukiossa tottunut. En kuitenkaan muutoin tuhlannut kallisarvoista lukuaikaani vastausten harjoittelemiseen, vaan pänttäsin kirjaa päivästä päivään kirjastolla, vaikka se tuntuikin raskaalta. Siinä toinen virhe omalla kohdallani. Jos jokin lukutekniikka ei tunnu hyvältä, kannattaa kokeilla jotakin muuta. Teillä on ensi kevään kuluessa aikaa kokeilla eri opiskelutekniikoita, jos ette ole vielä löytäneet omaanne.

Ratkaisevin virheeni ensimmäisellä hakukerralla oli kuitenkin se, etten jaksanut panostaa täysillä loppuun asti. Taukoamaton lukeminen ylioppilaskirjoituksista lähtien vaati veronsa ja luovutin jo pari viikkoa ennen pääsykoetta. Kirjaan tarttuminen tuntui vaikealta ja lukusuunnitelman noudattaminen mahdottomalta, etenkin kun ulkona oli niin kaunis sää ja ylioppilasjuhlanikin lähestyivät. Kävin kuitenkin pääsykokeessa ja sain sentään arvokkaan kokemuksen siitä, millainen pääsykoetilanne on. Kesällä tulosten tultua en yllättynyt, kun nimeäni ei löytynyt hyväksyttyjen nimilistalta, mutta pettymys se silti oli. Ensi kevään viimeinen viikko ennen koetta tulee tuntumaan raskaalta, mutta jatkamalla lukemista loppuun asti löydätte nimenne hyväksyttyjen joukosta.

Keväällä 2015, kuten edellisenäkin keväänä, laitoin yhteishaussa kaksi hakutoivetta, mutta sillä kertaa aloin lukea toisen hakukohteeni pääsykoekirjaa vasta kun oikeustieteen pääsykoe oli ohi. En siis joutunut jakamaan keskittymistäni niiden välillä ja pääpaino säilyi oikeustieteellisessä pääsykoemateriaalissa läpi kevään. Päätin myös osallistua Artiklan Helsingin intensiivikurssille, vaikka se tarkoittikin pikku kylästä tulevalle ensin automatkaa lähimpään kaupunkiin ja sen jälkeen junassa istumista kaksi tuntia päivässä ja useamman kerran viikossa. Käytin kyseiset junamatkat hyödyksi siten, että menomatkalla selailin ne asiat, joita tunnilla tultaisiin käymään ja paluumatkalla kertasin kurssilla käydyt asiat.

Tavoittelin koko kevään lukemisessani enemmänkin tiettyä tuntimäärää päivässä kuin sivumäärää. Lisäksi kevensin luku-urakkaani tekemällä välillä tehtäviä Artiklan tehtävävihosta, kirjoittamalla ja piirtämällä muistilappuja sekä käymällä läpi pääsykoekirjan asioita kurssikavereideni kanssa. Suosittelisin valmennuskurssille osallistumista jo pelkästään muiden hakijoiden vuoksi, sillä voitte auttaa toinen toisianne muodostamalla esimerkiksi lukupiirejä.

Toisin kuin vuotta aikaisemmin, jaksoin keväällä 2015 lukea pääsykoekirjaa viimeisetkin viikot. Jaksamiseeni vaikutti oppimistekniikoiden vaihteluiden ohella se, että pidin toisinaan myös vapaata lukemisesta. Lopuksi muistuttaisinkin teitä vielä riittävän levon ja liikunnan tärkeydestä.

Onnea ja menestystä lukuihinne!

Annika Juhola

Vaihtoehtona Lapin oikeustieteellinen

Olen Bea, 22-vuotias toisen vuoden opiskelija Helsingistä. Oma matkani oikkariksi on ollut melko pitkä, mutta kasvattava. Olen istunut kolmesti eri valmennuskursseilla hakijana, mutta tällä kertaa on ilo päästä ääneen osana valmennuskurssivaliokuntaa. Valmennuskursseilla on ollut suuri rooli sisäänpääsyni kannalta, joten ajattelin jakaa mielestäni suurimmat hyödyt, joita valmennuskurssit ovat itselleni tarjonneet. Myöskään motivaation tärkeyttä ja roolia ei voi mielestäni väheksyä: siihen on syytä kiinnittää tietoisesti huomiota jo tässä vaiheessa. Riippumatta motivaationlähteestä - esimerkiksi ajatuksesta hyväksymiskirjeestä, bolognanpunaisista haalareista tai juristin ammatista yleensä - motivaation on oltava aitoa, jotta se kantaa koko pääsykoekevään ja myöhemmin opiskellessakin. Oman motivaationi löysin miettimällä sitä, mitä haluan tehdä mahdollisesti vielä vuosikymmentenkin kuluttua. Lisäksi juristitutkinto avaa monia ovia erilaisiin työtehtäviin.

Pääsykoetaipaleelleni on mahtunut niin pari yritystä Helsingin oikikseen kuin myös yksi nappisuoritus Lapin oikikseen. Ensimmäinen hakukerta Helsinkiin meni totutellessa lukemisrytmin löytämiseen, toisena vuotena kompastuin pikkuvirheisiin. Oli mietinnän paikka: onko minulle tärkeämpää päästä oikikseen ylipäänsä vai päästä nimenomaan Helsingin oikikseen? Helsinkiä tuki sekä kavereiden että perheen läheisyys, mutta halu oikikseen oli niin suuri, että päätin tarttua haasteeseen ja pyrkiä Rovaniemelle. Seuraavana oli vuorossa päätös valmennuskurssin suhteen. Olin aiemmin osallistunut molempina hakukeväinäni paikallisen ainejärjestön kursseille, joilla opin paljon lukutekniikasta ja oikeudellisen tekstin logiikan sisäistämisestä: pääsääntö, poikkeus, poikkeuksen poikkeus. Tärkeää oli myös pikkutarkkuuden painottaminen, sillä itselleni tuotti ensimmäisellä hakukerralla ongelmia riittävän tarkkuuden saavuttaminen. Pääkohdat on osattava sisällöllisesti oikein, jolloin oli helpointa opetella asiat sanatarkasti ulkoa.

Ilmoittauduin Artiklan intensiivikurssille samana päivänä kuin ilmoittautuminen alkoi. Ainejärjestön valmennuskurssi oli luonnollinen valinta, sillä vaikka tein kattavan selvityksen muista vaihtoehdoista, tuntui kurssimaksun maksaminen ainejärjestölle mielekkäimmältä. Olin myös kuullut paljon kehuja Artiklan kursseista, mikä osaltaan helpotti päätöksentekoa. Etenkin ensimmäistä kertaa haettaessa on mietittävä sitä, mikä kurssi palvelee parhaiten omaa oppimista. Intensiivikurssilla on paljon lähiopetusta ja ryhmät ovat mukavan pieniä. Terve kilpailuhenkisyys piristää ja kurssilta on helppoa saada kavereita. Mikäli sinä, lukija, olet hakemassa ensimmäistä kertaa, kehottaisin miettimään luku- ja vastaustekniikkakurssin tarpeellisuutta. Isoin virheeni ensimmäisenä hakukeväänä oli ajatus siitä, että lukiomainen opiskelu riittää. Väärin. Pääsykoekirjoissa on paljon tietoa, joista osa on toista tärkeämpiä. Silti mitä vain voidaan kysyä, joten mitään ei voi jättää opettelematta. Lukutekniikan merkitys korostuu, sillä tehokas lukutapa edellyttää juridisen tekstin ymmärtämistä. Itselleni lukutekniikkaakin tärkeämpi oli vastaustekniikka. Pääsykoevastauksessa ei voi olla omia ajatuksia tai mielipiteitä, pelkästään faktat ovat pisteytetty – ylimalkaisuus vie vain turhaa vastaustilaa.  Pääsykoe-essee on täysin eri asia kuin essee yleensä.

Rytmitin lukemiseni siten, että pidin pääsääntöisesti viikonloput vapaina. Alku sujui loistavasti ja painoin pitkää päivää kirjaston lukusalissa. Kun olin lukenut kirjan muutaman kerran läpi, alkoi varsinainen asioiden opettelu. Opin parhaiten näkömuistin avulla, joten yliviivaustussit olivat kovassa käytössä. Valmennuskurssi alkoi sopivasti maaliskuussa, jolloin pääsykoeartikkeleiden sisältö oli tuttua ja perusopettelu alkoi muuttua puuduttavaksi. Tällöin oli loistavaa vaihtelua päästä kurssille kuuntelemaan opeteltavaa asiaa, juttelemaan ongelmakohdista kurssikavereiden kanssa ja kysymään epäselvistä kohdista opettajalta. Mikäli lukupäivä oli heikompi, tuli jo pelkästään valmennuskurssin avulla tehtyä useampi tunti töitä pääsykokeen eteen. Tästä oli itselleni suuri hyöty, sillä kevääseen mahtui myös tehottomampia päiviä. Olen aina vaatinut itseltäni paljon, eikä valmennuskurssi ja pääsykokeessa menestyminen tehneet tähän poikkeusta. Ensimmäinen välikoe tuli, ja sain ryhmämme toiseksi parhaimmat pisteet. Tiesin, että tein asioita oikein. Silti vastauksiin tuli saada lisää tarkkuutta ja asioita niputtaa päässä tiiviiksi kokonaisuuksiksi, sillä välikokeen pistemäärä ei hyvästä sijasta huolimatta todellakaan päätä huimannut. Loppukoe meni jopa kehnommin. Hetkellinen lannistuminen vaihtui kuitenkin armottomaksi loppukiriksi: sattumalle ei voi jättää varaa!

Kuten edellä mainitsin, käytin paljon aikaa pääsykoetekstin läpilukemiseen ja sääntöjen opetteluun. Siirryin kirjastosta kotiin lukemaan, sillä koin sen tehokkaammaksi. Tein muistilappuja, joiden toiselle puolelle kirjoitin käsitteen ja toiselle määritelmän. Pyysin äitiäni kyselemään käsitteitä kerta toisensa jälkeen – pääsykoeurakka kosketti siis konkreettisestikin läheisiä ajankäytön ohella. Lisäksi tein paljon muistiinpanoja kirjasta. Olennainen osa vastaustekniikan hiomisessa oli harjoitustehtävillä, joita tein paljon luku-urakan loppuvaiheilla. Aloitin aamun useasti tekemällä muutaman tehtävän päivän aiheesta ja tein saman tehtävän niin monta kertaa, että sain mielestäni riittävästi pisteitä. Toiston merkitystä ei kannata väheksyä. Lisäksi lukemiselle on syytä olla vastapainoa, etenkin jos stressaavat asiat jäävät helposti mieleen pyörimään.

Pitkä luku-urakka huipentui pääsykokeeseen Otaniemessä. Sain kyydin pääsykoepaikalle ja koin osaavani aivan liian vähän. Tiesin, että tiedän paljon, mutta aiemmat kerrat olivat opettaneet sen, ettei virheisiin ole varaa. Nimenhuuto koesaliin tuntui vievän ikuisuuden. Päästessäni istumapaikalleni laitoin kirjoitusvälineet valmiiksi ja kuuntelin ohjeet. Kysymykset jaettiin kirjekuorissa, minkä jälkeen kokeen sai aloittaa. Korvatulpat korviin ja kynä sauhuamaan! Mielestäni Lapin oikiksen pääsykokeissa on kysytty keskeisiä asioita, jotka on kuitenkin osattava virheettömästi. Tämä on lohdullinen tieto. Tarkoituksellisia kompia ei esimerkiksi omaan pääsykokeeseeni osunut. Pääsykokeen jälkeen tuntui hyvältä, mutta sen vuotuinen esineoikeuden tehtävä mietitytti sisäänpääsyn kannalta. Kurssikaverit olivat samaa mieltä: koe oli helpohko, mutta muutamat kohdat saivat epäilyksen aikaan.

Onneksemme tulokset tulivat jo kesäkuun puolivälin jälkeen. Pohdin pitkään, käynkö katsomassa tuloksen silloisen yliopistohaun nettisivuilta vai odotanko kirjettä. Tunnustan, postilaatikolla tuli ravattua julkistamispäivää edeltävät päivät melko ahkerasti. Päädyin kuitenkin katsomaan tuloksen netistä. Sivuilla komeili sana ”hyväksytty”. Onnenkiljumiset keskellä yötä herättivät koko talon, mutta tunnetta ei pystynyt mitenkään pitämään sisällä. Ajatukset kieppuivat, ja päällimmäisenä oli onnellisuuden tunne – joku päivä valmistun ihan oikeasti juristiksi!

Miten sitten päädyin Lapin yliopistoon? Kuten alussa sanoin, tiesin haluavani oikeustieteelliseen. Helsinki oli ensimmäisille hakukerroille luonnollinen valinta, mutta keväällä 2014 koin opiskelupaikkakuntaa tärkeämmäksi sen, että on opiskelupaikka. Valinta tänne hakemisesta mittasi kohdallani myös motivaation aitoutta, sillä tänne hakiessani tein samalla ratkaisun siirtää elämäni Rovaniemelle seuraaviksi vuosiksi. Valinta oli siinä tilanteessa oikea.

Hakukeväänä joutuu kamppailemaan omien ajatustensa kanssa: mitä jos tämäkään ei riitä? Entä jos en onnistu? Tuleeko taas välivuosi? Näissä ajatuksissa minua helpotti kuulemani sanonta, ettei voi onnistua, jos pelkää epäonnistua. Muista siis uskoa tekemiseesi, äläkä pelkää epäonnistumisia. Kannattaa pitää mielessä, että joka vuosi osa toiveikkaista hakijoista saa unelmiensa opiskelupaikan: päätä jo nyt, että ensi keväänä yksi niistä olet sinä. Näillä sanoilla toivotan osaltani paljon tsemppiä lähestyvään pääsykoekevääseen! 

Bea Rahkonen

Valmennuskurssivaliokunta         

Äitiyslomalta oikikseen

Moikka, 

Olen 30-vuotias oululainen ja kahden lapsen äiti (lapset 2 ja 4 v). Pääsin oikikseen v. 2014, mutta lykkäsin opintojen aloittamista vuodella. Tällä hetkellä olen opintovapaalla työstäni ja vietän fuksivuottani Rovaniemellä, jonne toin pienet tyttäret mukanani.  Perheemme ykköskoti on edelleen Oulussa, jossa vietämme viikonloput. Reissaamista siis piisaa, mutta siihen on jo totuttu.

Haaveilin oikiksesta salaa jo lukiossa, mutta tie vei ylioppilaskirjoitusten jälkeen Ouluun lukemaan kauppatieteitä. Kauppatieteiden maisteriksi valmistuin v. 2009 ja samana vuonna sain vakituisen työpaikan pankista. Työskentelen yrityspuolella pääasiassa yritysrahoituksen parissa. 

Työni kautta jouduin usein tekemisiin erilaisten juridisten pohdintojen kanssa ja tätä kautta minulla heräsi halu oppia alasta lisää. Vuonna 2011, odottaessani esikoistani, ostin ensimmäisen kerran pääsykoekirjat vain todetakseni, etten millään jaksaisi paneutua niihin silloisessa elämäntilanteessani. Kaksi vuotta myöhemmin, kun odotin jo kuopustani, kaivoin nuo vanhat kirjat kuitenkin jälleen esiin ja aloin lueskella niitä. Tämä suht päämäärätön lueskelu toi rutiinia oikeudellisten tekstien käsittelyyn ja auttoi hahmottamaan pääsykoekirjan rakennetta. Noihin aikoihin päätin, että seuraavana vuonna pyrkisin ensimmäistä kertaa oikikseen, niin hullulta kuin ajatus silloin loppuraskauden aikoihin tuntuikin. 

Kuopukseni oli viisikuinen, kun sain pääsykoekirjan käteeni helmikuun alussa. Laadin itselleni maltillisen ja realistisen lukusuunnitelman, lasten kanssa kun muuttujia tuppaa tulemaan tuon tuosta. Päätin, että lukisin joka päivä (vaivaiset) kymmenen sivua, mutta hyvin ja muistiinpanoja tehden. Laskin, että kahdessa kuukaudessa ehtisin lukea kirjan läpi ja aikaa jäisi vielä kertaamiseen.  En aikaillut, vaan ryhdyin tuumasta toimeen, enkä pitänyt yhtään vapaapäivää lähestulkooon neljän kuukauden urakan aikana. Kuntosalikorttikin meni tauolle, samoin kaikenlainen sosiaalinen elämä.

Kymmenen sivua saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta parhaimmillaan niiden kahlaamiseen saattoi mennä neljäkin tuntia. Etenkin esineoikeus aiheutti harmaita hiuksia (ja migreeniä!). Toisaalta vuoden 2014 pääsykoekirja käsitti minulle ennestään tuttuja aihepiirejä, jolloin pystyin nopeuttamaan lukutahtia suunnitellusta. Loppujen lopuksi sain kirjan kahlattua läpi kuukaudessa. Luin paljon ulkoilmassa kuistilla istuskellen, näin happi kulki aivoissa paremmin ja samalla sain nauttia kevätauringosta. 

Aikaa lukemiselle järjestin siten, että vein esikoiseni pikkukouluun kolmena arkipäivänä viikossa kolmeksi tunniksi kerrallaan ja laitoin kuopukseni täksi ajaksi päiväunille. Luojan kiitos tyttö oli hyvä nukkumaan, lukemisesta ei olisi muuten tullut mitään! Lisäksi luin iltaisin ja öisin, kun lapset nukkuivat. Pian totesin, että lukemiselle jää liian vähän aikaa. Ryhdyin hakemaan esikoiselle hoitopaikkaa, joka järjestyikin onnekseni nopeasti. Esikoinen vietti tämän jälkeen tarhassa 10 pv/kk, mikä helpotti minua kovasti, kun ei tarvinnut huolehtia näinä hetkinä syöttämisistä, ulkoiluttamisista ja viihdyttämisistä vaan sai paneutua täysillä lukemiseen. Myös isovanhemmat ja ystävät tarjosivat lastenhoitoapua, jonka otin kiitollisena vastaan. Pääsykokeestani tuli varsinainen kollektiivinen puserrus. 

Raskainta luku-urakassa oli ainainen syyllisyyden tunne; lukemiseen käytetty aika oli pois lapsilta. Vastaavasti lasten kanssa leikkiessäni podin huono omatuntoa siitä, etten ollut lukemassa. Välillä mietin, oliko itsekästä uhrata äitiyslomaa omaan projektiini. Hirvitti myös se ajatus, etten pääsisi sisään ja kaikki uhraukset osoittautuisivat turhiksi. Päätin, että perheeni hyvinvointia silmälläpitäen hakisin yhden ainoan kerran, eli homman piti mennä kerralla nappiin tai meikäläisen juristinura olisi siinä.

Kaiken kaikkiaan luin pääsykoekirjan viisi kertaa. Jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt. Tein muistiinpanoja, post it -lappuja, käsitekarttoja ja nauhoitin pätkiä kirjasta, joita sitten lenkillä kuuntelin. Tilasin myös Artiklan etäopiskelupaketin, mikä oli hyvä päätös. Etäkurssi hoksautti monta seikkaa, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota ja harjoituskokeet saivat oivaltamaan, miten raakaa peliä vastausten pisteyttäminen on. Valmennuskurssimateriaalin avulla ymmärsin, että pääsykoekirjaa tuli lukea kuin piru Raamattua. Aloin kiinnittää paremmin huomiota yksityiskohtiin, jotka aiemmin jäivät katvealueelle. 

Viikko ennen pääsykoetta tunsin voimieni ehtyvän ja lukemiseni alkoi herpaantua. Raskas kevät alkoi vaatia veronsa, mutta nurkan takana häämöttävä kesä piristi mieltä. Tuomiopäivä koitti vihdoin 27.5., tämän päivämäärän muistan loppuelämäni. Pääsykokeen aamuna olin suorastaan huonovointinen jännityksestä. Kävelin yliopistolle ja pakotin itseni syömään, vaikka ruokahalua ei ollut nimeksikään. Kun pääsykoe vihdoinkin alkoi ja näin kysymykset, tiesin pääseväni sisään. Se oli hurja tunne – minulla oli vastaus joka ikiseen kysymykseen, minun piti vaan saada ne paperille. Siitä huolimatta, että koe meni nappiin, piinani jatkui vielä kolme viikkoa, kunnes asiaan saatiin viimein varmuus keskiyön tunteina. Voi pojat nuo kolme juhannusta edeltävää viikkoa olivatkin pitkät! Niiden aikana koin melkoista tunteiden vuoristorataa – yhtäältä luottavaista mieltä, toisaalta epäuskoa ja jopa suoranaista epätoivoa.

Olin onnellinen sisäänpääsystäni, mutta samalla kauhuissani. Miten saisin kaiken järjestymään: opintovapaan töistä, aikuiskoulutustuen, lasten päivähoidon, asuntolainan lyhennysvapaan, opiskelija-asunnon, kulkemisen Oulun ja Rovaniemen välillä... Lista tuntui loputtomalta. Kyse ei ollut vain minusta, vaan muidenkin perheenjäsenten intressit täytyi huomioida. Eritoten logistiikka ja lastenhoito tuottivat siinä määrin päänvaivaa, että päätin lykätä opintojen alkamista vuodella, palata töihin ja suorittaa oikeustieteellisiä opintoja avoimessa yliopistossa. Pieni aikalisä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Ajan kanssa ja rauhassa sain järjestettyä käytännön asiat ja täytyy nyt yhden lukukauden kokemuksella sanoa, etten olisi ikinä uskonut, että kuvio toimisi niin hyvin mitä on tähän mennessä toiminut. Kaikki huolenaiheeni ovat osoittautuneet turhiksi. Pikkulapsi- ja opiskelija-arki nivoutuvat luontevasti yhteen, vaikka suunnitelmallisuutta se vaatiikin. Opiskelijariennoille ei myöskään jää mahdollisuuksia, mutta tämän asian kanssa voin elää. Mikä parasta, opiskelu on ollut äärettömän mielenkiintoista, monipuolista ja yleissivistävää. Näin aikuisopiskelijana uutta tietoa on myös jokseenkin helpompi jäsentää ja omaksua. On ollut hienoa huomata, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. 

Kannustan lämpimästi kaikkia, myös jo varttuneeseen ikään kerenneitä, poistumaan mukavuusalueeltaan ja haastamaan itseään sekä toteuttamaan unelmiaan. Koskaan ei ole myöhäistä!

Anna